Saksalaisen taidelaulun eli liedin ylivallan vuoksi usein on tullut vaikutelma, että se käsittäisi yksin lähes koko romantiikan laulukulttuurin. Mutta toki jo ranskalainen laulu, romanssi ja mélodie, muodosti viimeistään 1840-luvulta alkaen tasapäisen vastineen saksalaiselle liedille, alkuvaiheessa siitä vaikutteita saaden ja lopulta muodostaen oman kulttuurinsa, jossa ranskankieli, runouden omalaatuisuus sisältöineen (spleen, ennui), oopperan läheisyys sekä viihteellisten laululajien vaikutus oli ilmeistä. Lisäksi kaikissa Euroopan maissa oli omat laulutraditionsa, joissa yhteys kieleen, traditioon ja etenkin kansanlauluun oli tärkeällä sijalla. Monet näiden eri kulttuurien edustajat ovat onnistuneet nousemaan myös yleiseurooppalaiseen tietoisuuteen.
Ranskalaisen varhaisromantiikan romanssikulttuurin edustaja
Pauline Duchambge (1778–1858): Adieu tout (Desborde-Valmore; ”Hyvästi kaikki”; 1816 jälk.)
Women composers: music through ages, vol. 4, toim. Sylvia Glickman et al. G. K. Hall 1998, s. 346–348.
Quittez mon coeur, doux souvenir ; /Jättäkää sydämeni suloinen muisto;
Je ne peux plus vous retenir. /En voi enää enää teitä pidätellä.
Que voulez-vous ? Est-ce ma vie ? /Mitä tahdotte? Onko se elämääni?
Ma vie, hèlas ! n’est plus à moi ; /Elämäni, oi-voi, ei ole enää minun;
Il faut me rendre, avec ma foi, / minun täytyy antautua, luottamuksessani,
Jusqu’a mes pleurs qu’on vous envie. /kyyneleilleni, jotta teitä kadehdittaisiin.
Fuyez l’amant qui me fut tendre, /Paetkaa rakasta, joka oli minulle hellä.
Il ne veut pas vous recevoir, /hän ei tahdo enää ottaa teitä vastaan,
Et si vous voulez me revoir, /ja jos haluatte nähdä minut,
Allez au ciel, allez m’attendre. /menkää taivaaseen odottamaan minua.
Là ! quand vous me verrez paraître /Siellä! kun näette minun ilmestyvän,
Si Dieu le veut, volez vers moi, /jos Jumala tahtoo, lentäkää minua kohden,
Au ciel pour l’aimer sans effroi, /taivaassa, jotta voisi rakastaa pelotta,
Quel bonheur de se reconnaître. /mikä ilo tunnistaa toinen toisensa.
Henri Duparc: L’Invitation au voyage (n. 1870): 1. säkeistön harmoniat
Vertailun vuoksi: Selim Palmgrenin pianoteoksen Majnatt op. 27/4 (1906–7; julk. 1912) alku.
Ernest Chausson: Serre d’ennui (”Ikävän kasvihuone”, 1893) laulusarjasta Serres chaudes (”K[uumia k]asvihuoneita”, 1896)
O cet ennui bleu dans le coeur!/Oi tätä sinistä ikävää sydämessä!
Avec la vision meilleure,/paremman näyn kera,
Dans le clair de lune qui pleure,/kuutamossa joka itkee,
De mes rêves bleus de langueur!/kaipuun sinisistä unelmistani!
Cet ennui bleu comme la serre,/Tämä sininen ikävä kuin kasvihuone,
Où l’on voit closes à travers/jossa näkee läpi
Les vitrages profonds et verts,/paksujen ja vihreiden ikkunaruutujen,
Couvertes de lune et de verre ;/kuun ja lasin peittämien;
Les grandes végétations/valtavan kasvillisuuden,
Dont l’oubli nocturne s’allonge,/joiden öinen unohdus levittäytyy,
Immobilement comme un songe/liikkumattomana kuin uni
Sur les roses des passions;/intohimojen ruusuille;
Où de l’eau très lente s’élève/Jossa vesi nousee sangen hitaasti
En mélant la lune et le ciel/sekoittaen kuun ja taivaan
En un sanglot glauque éternel,/ikuiseksi merenvihreäksi nyyhkäisyksi,
Monotonement comme un rêve./yksitoikkoisesti kuin haave.
Italia
Italiassa oli laulun ja oopperan maana pitkä, 1600-luvun vaihteeseen ulottuva soololaulutraditio. Ideaa tästä ovat ruokkineet lisäksi epäaidot ”antiikin aaria” -julkaisuja, jotka ovat monista eri lähteistä (ooppera, oratorio, laulut) yhteenpantuja, 1600–1700-luvulta löydettyjä, usein pedagogisiksi tarkoitettuja, kirjavia, mutta myös eittämättömiä suosikkilauluja sisältäviä kokoelmia.
Romanttisen oopperan aikakaudella, 1800-luvun ensipuoliskolla, kuuluisat oopperasäveltäjät, Rossini, Bellini, Donizetti ja Verdi, kirjoittivat myös lauluja lajinimillä arietta, canzonetta ja romanza. Ne toimivat viihdytyksenä amatööreille yksityiskodeissa, mutta myös aristokraattien salongeissa. Kansanlaulunomaiset ja oopperamaiset sävyt yhdistyvät niissä usein vetäviksi melodioiksi.
Vincenzo Bellini (1801–1835)
Bellinin ura oli lyhyt ja oopperoita ehti valmistua vain tusinan verran. Oopperoiden tapaan hänen laulunsa ilmentävät ihanteellista bel cantoa -tyyliä. Keskeiset laulut löytyvät kokoelmasta Sei ariette da camera (”Kuusi kamariariettaa”, julk. 1829). Eräs erillinen laulu, legendaarinen viehkeydessään on kaksisäkeistöinen arietta Vaga luna, che inargenti (anon. ”Kaunis kuu, joka hopeoit”, 1833), jonka avaussäkeistö on seuraavassa:
Vaga luna, che inargenti
queste rive e questi fiori
ed inspiri agli elementi
il linguaggio dell’amor;
testimonio or sei tu sola
del mio fervido desir,
ed a lei che m’innamora
conta i palpiti e i sospir.
Kaunis kuu, joka hopeoit
nämä rannat ja nämä kukat
ja herkistät luonnon elementit
rakkauden kielelle;
todistaja olet yksin sinä
polttavan kaipuuni,
ja hänelle, joka minut lumoaa,
kerro sydämen sykkeestä ja huokauksistani.
Gioacchino Rossini (1792–1868)
Rossini kirjoitti äärimmäisen suosittuja ja jokaisen laulajan ohjelmistoon yhä kuuluvia laulujaan pääosin kahdessa tilanteessa: ensin 1830-luvulla oopperauran päättymisen jälkeen. Tällöin valmistui laulukokonaisuus Soirées musicales (Musiikki-iltoja, n. 1830–1835), joka otsakkeen mukaan sisältää ”kahdeksan ariettaa ja neljä duettoa”, mutta jonka numeroilla on lajinimiä canzonetta, arietta, bolero, tirolese, barcarolla, tarentella ja notturno. Kokoelman tunnetuimpia numeroita ovat La promessa (”Lupaus”), Il rimprovero (”Moite”), L’orgia (”Juomingit”), La pastorella dell’Alpi (”Alppien paimenetar”) ja La danza (”Tanssi”). Seuraavassa canzonettan La promessa (teksti Metastasio), joka lajinimestään huolimatta on pieni aaria, A- ja B-osat sekä A1:n alkutahdit:
Ch’io mai vi possa lasciar d’amare,
[No, nol]1 credete, pupille care,
Nemen per gioco v’ingannerò.
Voi solo siete le mie faville,
E voi sarete, care pupille,
Il mio bel foco sin ch’io vivrò.
Että voisin koskaan lakata teitä rakastamasta,
ei, älkää uskoko sitä, rakkaat silmät,
en edes leikilläni pettäisi teitä.
Yksin te olette elämäni valo,
ja te olette, rakkaat silmät,
kaunis liekkini niin kauan kuin elän.
Myöhemmin Rossini sävelsi ”vanhuuden synteinään”, Péchés de vieillesse (1857–68) joukon teoksia, joihin kuuluu piano- ja kamarimusiikkiniteiden ohella lauluja, etenkin kolmiosainen sarja La regata veneziana (”Venetsian regatta”; pain. 1878).
Giuseppe Verdi (1813–1901)
Verdi ei välittänyt sinänsä laulun täydellisyydestä, sillä häntä kiinnosti enemmän dramaattinen ilmaisu. Silti hänen 29 laulun kokonaisuutensa sisältää varhaiset kuusi romanssia (1838), jotka olivat hänen ensimmäiset julkaistut sävellyksensä. Niissä on jo oireellista traaginen ilmapiiri ja aavemaisuus: Nell’orror di notte oscura (”Pimeän yön kauhuissa”) ja Non t’accostare all’urna (”Älä tule luo uurnan, joka kätkee tuhkani”).
Kuuden myöhemmän romanssin (1845) joukosta löytyy rauhoittava Il tramonto (”Iltarusko”) ja La zingara (”Mustalainen”), jossa voi havaita Il trovatoren aihepiirin ennakointia. Stornello (anon., 1869) on harvinainen osoitus Verdin humoristisesta säveltämisestä. Laulussa on nimensä mukaisesti pianon kolme kertaa toistuva kertosäkeistö, ritornello eli stornello:
Tu dici che non m’ami… anch’io non t’amo…
Dici non vi vuoi ben, non te ne voglio.
Dici ch’a un altro pesce hai teso l’amo.
Anch’io in altro giardin la rosa coglio.
Anco di questo vo’che ci accordiamo:
Tu fai quel che ti pare, io quel che voglio.
Son libero di me, padrone è ognuno.
Serva di tutti e non servo a nessuno.
Costanza nell’amor è una follia;
Volubile io sono e me ne vanto.
Non tremo più scontrandoti per via,
Né, quando sei lontan mi struggo in pianto.
Come usignuol che uscì di prigionia
Tutta la notte e il dì folleggio e canto.
Sinä sanot, ettet minua rakasta … myöskään minä en rakasta sinua …
Sanot, ettet pidä minusta, en minäkään sinusta.
Sanot, että toiselle kalalle olet heittänyt koukun.
Myös minä toisesta puutarhasta poimin ruusun.
Haluan, että olemme myös tästä samaa mieltä:
Sinä teet, miltä tuntuu, minä sitä mitä tahdon.
Olen vapaa itseltäni, jokainen on oma herransa.
Kaikkien palvelijatar, enkä palvele ketään.
Uskollisuus rakkaudessa on hulluutta;
Olen ailahteleva ja kerskun sillä.
En enää vapise kohdatessani sinut tiellä,
enkä enää, kun olet poissa, puhkea itkuun.
Kuin satakieli, joka on päässyt pois vankeudesta,
kaiken yötä ja päivää hulluttelen ja laulan.
Ottorino Respighi (1879–1936) ja muita säveltäjiä
Italialaisen musiikin uusi, 1900-luvun vaihteessa ja alussa debytoinut säveltäjäsukupolvi jatkoi myös laulumusiikin parissa, vaikka etenkin oopperan alueella he eivät olisi yltäneet Verdin tai Puccinin tasoiseen maineeseen, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. He hyödynsivät klassisia lajeja ja romanttistakin sävelkieltä, mutta lisäsivät siihen uusia ilmiöitä, kuten neoklassismia, impressionismia ja ekspressionismia. Näitä säveltäjiä ovat Ermanno Wolf-Ferrari (1876–1948), Ottorino Respighi (1879–1936), Alfredo Casella (1883–1947), Ildebrando Pizzetti (1880–1968), Gian-Francesco Malipiero (1882–1973), Mario Castelnuovo-Tedesco (1895–1968) ja Luigi Dallapiccola (1904–1975).
Etenkin koomisilla oopperoillaan kunnostautunut Wolf-Ferrari sävelsi Quattro rispetti op. 11 (”Neljä kansanomaista rakkausrunoa”, 1902), jotka perustuvat kahdeksan säkeen säkeistörunouteen. Pizzettin tunnetuin kokoelma on Cinque liriche (”Viisi [lyyristä] runoa”, 1908).
Respighi on myöhäistä romantiikkaa jatkaneista säveltäjistä keskeisimpiä, ja hänen laulutuotanto (1896–1930) on myös melko laaja. Se sisältää noin 25 erillistä laulua ja 10 kokoelmaa, joten yhteismääräksi tulee noin 70 laulua. Kokoelmien nimiä ovat Cinque canti all’antica op. 71 (”Viisi antiikin tyylistä laulua”, 1906/10), Sei melodie op. 89 (1906), Quattro rispetti toscani op. 103 (”Neljä toskanalaista rispettoa”, 1915) sekä kaksi samannimistä Sei liriche op. 90 ja op. 97 (1909, 1912), Cinque liriche op. 108 (1917), kaksi erillistä Due liriche op. 124 ja op. 165 (1919, 1930?) sekä kaksi kertaa Quattro liriche op. 125 ja op. 132 (1920, 1921). Respighin eniten käyttämiä runoilija ovat Ada Negri ja Gabriele d’Annunzio.
Pääosin Boccaccion teksteihin sävelletty Cinque canti all’antica kertoo Respighin muuallakin ilmenevästä antiikin, musiikissa diatoniikan ja modaalisuuden kaipuusta.
Respighin eräs suosikkilaulu on Ada Negrin runoon sävelletty Nebbie (”Sumu”, 1906). Respighi sävelsi masennuspuuskassaan kappaleen ensin pianolle, mutta löydettyään Negrin runokoelmasta tämän runon hän totesi sen sopivan pianokappaleeseen. Tekstin yksinäistä kärsivyyttä tukevat hyvin hitaasti liikkuvat soinnut. Laulun kaksi ensimmäistä säkeistöä muodostavat kokonaisuuden, jonta kaksi seuraavaa säkeistöä toistavat himena muunneltuna, kun taas päätöskaksikossa aiemmat fis2–fis1-huudot tuovat tihentynyttä dramatiikkaa. Viimeinen säkeistö muodostaa myös musiikillisen refrainin toisen säkeistön kanssa.
Soffro. Lontan lontano
Le nebbie sonnolente
Salgono dal tacente
Piano.
Alto gracchiando, i corvi,
Fidati all’ali nere,
Traversan le brughiere
Torvi.
Dell’aere ai morsi crudi
Gli addolorati tronchi
Offron pregando, i brochi nudi.
Come ho freddo! …Son sola;
Pel grigio ciel sospinto
Un gemito d’estinto
Vola;
E mi ripete: Vieni;
È buia la vallata.
O triste o disamata
Vieni! … Vieni! …
Kärsin, kaukaa kaukaa
sumut nukkuvat
nousevat vaikenevalta
tasangolta.
Korkealla raakkuen varikset
luottaen siipiin mustiin
ylittävät suot
kyräillen.
Ilman puraisuille julmille
murheiset puunrungot
tarjoavat, rukoillen, paljaat oksansa.
Kuinka minun on kylmä! …Olen yksin;
kautta harmaan taivaan työntyen
vaikerrus kuoleman
rientää;
ja minulle toistaa: tule;
on pimeä laakso rinteineen.
Oi suruinen, oi rakkautta vaille jäänyt
tule! Tule!
Italialaisia canzone-säveltäjiä
Eräät italialaissäveltäjät kunnostautuivat myöhemmin erittäin suosituiksi muodostuneiden canzoneiden säveltäjinä. Canzone on Lied-nimikkeen kaltainen yleisnimi ja se pitää sisällään monia eri alalajeja: aria, arietta, ballatella, canzone, canzonetta, frottola, madrigal, maggiolata, villanella ja tarantella. Toki niitä kirjoittivat tunnetut oopperasäveltäjätkin: Mascagnin Serenata (L. Stecchetti, 1883) ja Leoncavallon Mattinata (teksti säveltäjän, ”Aamulaulu”, julk. 1904) ovat muodostuneet klassikoiksi.
Mutta lajin merkittävimpiä ja tuotteliaimpia edustajia ovat nimet Luigi Arditi (1822–1903), Teodore Cottrau (1827–1879), Pietro Tosti (1846–1916), Luigi Denza (1846–1922), Stanislao Gastaldon (1861–1939), Eduardo Di Capua (1865–1917), Rodolfo Falvo (1873–1937), Salvatore Cardillo (1874–1947), Ernesto De Curtis (1875–1937), Stefano Donaudy (1879–1925), Enrico Toselli (1883–1926) ja Cesare Andrea Bixio (1896–1978).
Tunnetuimpia lauluja ovat
• Arditin valssilaulu Il bacio (teksti Shakespearen mukailu; ”Suudelma”, n. 1890),
• Cottraun canzone napoletana Santa Lucia (1850) ja Addio a Napoli (”Hyvästi Napoli”, 1868),
• Denzan Funiculì, funiculà (Giuseppe Turco; 1880),
• Gastaldonin melodia per canto Musica proibita (Flick-Flock; ”Kielletty musiikki”, 1881),
• Di Capuan canzone napoletana O sole mio! (Giovanni Capuro, 1898),
• Falvon Dicitencello vuje (Enzo Fusco; suom. ”Kertokaa se hänelle”, 1930),
• Cardillon canzone napoletano Core ’ngrato (”Kiittämätön sydän”, 1911),
• De Curtisin Torna a Surriento (Giambattista di Curtis; ”Palaja Sorrentoon, 1902), Non ti scordar di me! (Domenico Furnò; ”Älä unhoita minua”; 1935) ja Ti voglio tanto bene (Domenico Furnò; ”Sinua rakastan”, 1937),
• Donaudyn kokoelma 36 arie di stile antico (1919),
• Tosellin Serenata (Alfredo Silvestri; 1900) sekä
• Bixion Solo per te, Lucia (”Yksin sinun tähtesi Lucia”, 1930), valssilaulu Parlami d’amore Mariù (E. Neri; ”Puhu minulle rakkaudesta Maria”, 1932) ja Mamma (1940).
Paolo Tosti
Lajin tärkein edustaja on Paolo Tosti yli 500 laulullaan, joissa hän käyttää napolin murretta, italiaa, ranskaa ja englantia. Niillä, lauluäänen tuntemuksellaan (hän oli itse tenori) ja melodian ihmeellisellä lahjallaan hän saavutti aikalaisyleisön suosion läpi Euroopan ja hänestä tuli 1875 Englannin kunigatar Victorian lasten laulunopettaja. Ernesto Carusosta ja Nelli Melbasta lähtien kaikkia oopperalaulajat ovat esittäneet hänen melodioitaan, romanze da camera tai ”salonkiromansseja”.
Tämän ”Italian Oskar Merikannoksi” kutsutun – tai pikemminkin päinvastoin: Oskar Merikanto on ”Suomen Paolo Tosti” – säveltäjän lukuisat laulut ovat muodostuneet klassikoiksi:
• melodia Vorrei morire! … (Leonardo M. Cognetti; ”Tahtoisin kuolla”; 1878),
• melodia Ideale (Carmelo Errico; ”Ihanne”, 1882),
• melodia Non t’amo più (Errico Carmelo; ”En rakasta sinua enää”, n. 1885),
• canto napoletano Marecchiare (Salvatore di Giacomo; 1886),
• La serenata (G. A. Cesareo; n. 1888), L’ultima canzone (Francesco Cimmino; ”Viimeinen laulu”, n. 1906).
Seuraavassa laulun Ideale teksti ja musiikki:
Io ti seguii come iride di pace
Lungo le vie del cielo:
Io ti seguii come un’amica face
De la notte nel velo.
E ti sentii ne la luce, ne l’aria,
Nel profumo dei fiori;
E fu piena la stanza solitaria
Di te, dei tuoi splendori.
In te rapito, al suon de la tua voce
Lungamente sognai;
E de la terra ogni affanno, ogni croce
In quel giorno scordai.
Torna, caro ideal, torna un istante
A sorridermi ancora,
E a me risplenderà nel tuo sembiante
Una novella aurora.
Torna, caro ideal, torna, torna.
Seurasin sinua kuin rauhan sateenkaari
pitkin taivaan teitä:
seurasin sinua kuin ystävällinen soihtu
yön harson alla.
Ja sinut tunsin valossa, ilmassa,
tuoksussa kukkien;
ja oli täynnä yksinäinen huoneeni
sinua, sinun loistettasi.
Sinusta juopuneena, soinnissa äänesi
pitkään uneksuin;
ja maailman kaikki tuskat, kaikki piinat
tuona päivänä unohdin.
Palaa rakas ihanne, palaa hetkeksi
hymyilemään minulle vielä,
ja minulle säteilee jälleen olemuksestasi
uusi aamunkoitto.
Palaa rakas ihanne, palaa, palaa.
ESPANJA
Felip Pedrell (1841–1922) oli katalonialainen, kuten niin moni muukin espanajalaisen musiikin keskeisnimi. Pitkälti hänen monipuolisen toimintansa ansiosta säveltäjänä, opettajana, historioitsijana ja julkaisijana Espanjassa syntyi kansallinen musiikkiherätys säveltäjineen ja muusikkoineen, joista varsin moni opiskeli ja eli Pariisissa. Hänen oppilaitaan olivat mm. Albeniz, Granados, Turina ja Falla. Pedrell sävelsi lauluja italian- saksan-, ranskan- ja espanjan kielellä. Niistä mainittakoon 12 Mélodies sur des poésies de Teophile Gautier (1877), Melodías (1881), Aires andaluces (1889) ja Cançiones arabescas (1906).
Isaac Albéniz (1860–1909) oli katalonialainen syntyjään, mutta hän jakoi luovan elämänsä pianistina ja säveltäjänä pääosin Madridin, Barcelonan ja Pariisin kesken. Tuotannon keskeisen muodostavat pianoteokset ja teatterimusiikki (zarzueloja, oopperat Pepita Jiménez, 1896–97, ja Merlin, 1898–1902), joskin myös lauluja, pääosin nykyisin esittämättömiä, on kohtalaisen paljon. Laulusarja Rimas de Bécquer (1888) on pianistisesti yllättävän karu.
Enrico Granados (1867–1916) oli katalonialainen ja opiskeli Pedrellin johdolla Barcelonassa, jossa myös hänen näyttämöteoksensa saivat pääosin esityksensä – kahden tärkeän poikkeuksenkera: ooppera María del Carmen (1898) esitettiin Madridissa, ja kuuluisaan taidemaalariin liittyvä ooppera ooppera Goyescas (1913–15) sai ensiesityksen New Yorkin Metropolitanissa. Lauluteoksista tärkeimpiä ovat 7 Canciones amatorias (1913) sekä Colección de tonadillas (Tonadilla [tai teatterilaulu]-kokoelma, 1916), joka käsittää 12 laulua: mm. laulut La maja dolorosa 1–3 (Suruinen nuori nainen), Amor y odio (Rakkaus ja viha), El majo discreto (Huomaavainen mies), El mirar de la maja (Tytön katse) ja El majo timido (Ujo nuorukainen), josta seuraavassa näyte:
Llega a mi reja y me mira
por la noche un majo
que, en cuanto me ve y suspira,
se va calle abajo.
¡Ay qué tío más tardío!
¡Si así se pasa la vida
estoy divertida!
Otra vez pasa y se alejo/Si hoy también pasa e me mira
y no se entusiasma
y bajito yo le digo/pues le suelto este saludo
¡Adiós Don Fantasma!
¡Ay que tío más tardío!
¡Si así se pasa la vida/Odian las enamoradas
estoy divertida./las rejas calladas!
Saapuu ikkunani alle ja minua katsoo
yöllä nuorukainen, joka,
niin pian kuin näkee minut ja huokaa,
poistuu alas tietä pitkin.
Oi mikä kuhnuri!
Jos hän häin viettää elämä,
onpa minulla hauskaa!
Hän tulee uudestaan ja vetäytyy taas/Jos hän tulee taas ja minua katsoo
osoittamatta halukkuutta,
joten sanoo hänelle hiljaa:/ehkä tervehdin häntä:
hyvästi Herra Haamu!
Oi mikä kuhnuri!
Jos näin kuluu elämä,/Rakastuneet tytöt inhoavat
onpa minulla hauskaa!/hiljaisia ikkunoita!
Manuel de Falla (1876–1946) oli eräänä poikkeuksena andalusialainen (Cadiz), joskin hänen äitinsä oli katalonialainen ja myös Falla opiskeli Pedrellin johdolla. Hän on espanjalaisen musiikin tärkein 1900-luvulle tuonut säveltäjä (yksinäytöksinen ooppera La vida breve, ”Lyhyt elämä). Toisaalta musiikki sai ratkaisevia vaikutteita Pariisissa oleskelusta, impressionismista ja Stravinskylta, jonka espanjalaisvastineena Fallaa voi osin pitää. Siete canciones populares (Seitsemän espanjalaista laulua, 1914–15) on onnistunut yhdistelmä folklorea ja taidelaulua, jossa kansalliset impulssit on muunnettu jäännöksettömästi korkeakulttuuriksi, alkuperäisen värin katoamatta. Fandango-tyyppinen El paño moruno ja Seguidilla murciana tulevat Murcian seudulta etelä-Espanjasta, Asturiana pohjois-Espanjasta, Jota Aragoniasta, Nanassa on maurilaista etelä-Espanjaa, Canción espanjalainen laulu ja Polo on andalusialainen ilmeeltään. Seuraavassa sarjan avauslaulu:
Al paño fino, en la tienda,
una mancha le cayó;
Por menos precio se vende,
Porque perdió su valor.
¡Ay!
Hienoon kankaaseen kaupassa
on tullut tahra;
nyt se myydään halvemmalla,
koska se menetti arvonsa.
Ai!
Joaquín Nin (1879–1949), syntyjään kuubalainen, tuli jo lapsena Barcelonaan, jossa hän opiskeli piano, sittemmin myös Pariisissa Moszkowskin johdolla (1902–08) ja vielä Schola Cantorumissa. Lauluista tunnetaan erityisesti Veinte cantos populares españoles (2o espanjalaista kansanlaulua, 1923).
Joaquín Turina (1882–1949) oli andalusialainen (Sevilla), Albenizin ja Granadosin tavoinen pianosäveltäjä, joka opiskeli Pariisissa d’Indyn johdolla. Musiikki painottuu orkesteri-, kamari- ja pianosäveltämisen puolelle, mutta laulajien rakastamaa ohjelmistoakin löytyy. Koska Turina oli pianisti, hänen laulukokoelmansa Poema en forma de canciones op. 19 (R. de Campoamor, 1918) alkaa soolopianonumerolla ja sarjan Canto a Sevilla op. 37 (M. San Román, 1927) seitsemästä numerosta peräti kolme on vain pianolle.
Federico Mompoun (1893–1987), katalonialaisen pianosäveltäjän (Barcelona) laulumusiikista suosittu on L’hora grisa (Harmaa hetki, 1915). Fernando Obradorsin (1897–1945), katalonialaissäveltäjän (Barcelona), maine lepää neljä osaa käsittävän kokonaisuuden Canciones clásicas españolas varassa. Joaquín Rodrigo (1901–1999) on monilla soitinmusiikin alueilla ansioitunut katalonialaissäveltäjä, (Valencia), jonka lauluista muistetaan Cuatro madrigales amatorios (”Neljä rakkausmadrigaalia”, 1948). Xavier Montsalvatge (1912–2002) vielä hänkin katalonialaissäveltäjä, jolta löytyy kaksi suosittua laulusarjaa: Cinco canciones negras (”Viisi mustaa/mustien laulua”, 1945) ja Canciones para niños (”Lauluja lapsille”, 1953).
BÖÖMI, MÄÄRI, SLOVAKIA
Kaikkialla slaavilaisessa maailmassa ensin pitäydyttiin vieraaseen kieleen ja läntisiin malleihin, ja vasta vähitellen kansallistunteen herätessä 1800-luvun alkupuolella ruvettiin käyttämään omaa kansankieltä ja -runoutta omaehtoisen säveltämisen lähtökohtana.
Tšekkiläisen laulun pioneeri on Kozeluchin oppilas Jakub Jan Ryba (1765–1815) saksankielisillä laulukokoelmillaan Zwölf böhmische Lieder (12 böömiläistä laulua; 1800, Praha) ja Neue böhmische Lieder (Uusia böömiläislauluja; 1808, Praha).
Václav Tomášek (1774–1850) sävelsi yhä saksaksi Lieder, joukossa balladi Lenore (Bürger, 1805). Toisaalta hän sävelsi yhdet ensimmäiset tšekinkieliset laulut Sestero písni v handbu uvedenŷch (Kuusi laulua, 1813) op. 48 sekä kaksi muuta kuuden laulun ryhmää op. 50 ja op. 71 (1823); ne lähes kaikki ovat Václav Hankan runoihin.
Jan Václav Voříšek (1791–1825) oli jo puhdas romantikko, ja hän sävelsi harmonisesti yllätyksellisiä liedejä saksaksi.
Runoilija Josef Krasoslav Chemelenský (1800–1839) ja oopperasäveltäjä František Jan Škroup (1801–1862) julkaisivat tšekinkielen edistämiseksi 123 laulun kokoelman ”Isänmaallisten laulujen seppele” (1835–39), jonka säveltäjänimiä olivat mm. Tomášek, Škroup, V. J. Rosenkranz (1797–1861) ja A. Růžička. Škroup julkaisi 1844 kokoelman ”Seppele: tšekkiläinen laulukokoelma”, jossa on J. O. Novotnýn (1778–1856) tyypillinen laulu Jablíčka (Pienet omenat).
Karel Bendl (1838–1897) oli oopperasäveltäjä, jonka kynästä lähti yli 150 laulua saksan- ja tšekinkielellä. Hänelläkin on mustalaislauluja, 14 saksaksi ja 12 tšekiksi. Saksaksi kokonaan on Stimmungsbilder op. 101 (”Tunnelmakuvia”, 1889–90).
Bedřich Smetana (1824–1884) sävelsi saksaksi muutamia lauluja ja vain yhden tšekinkielisen laulukokoelman, 5 Večerní písně (V. Hálek, ”Iltalauluja”; 1879).
Zdeněk Fibich (1850–1900) oli 1800-luvun jälkipuolen johtavia tšekkisäveltäjiä, vaikkei häntä koskettanut kansallinen liike lainkaan, vaan hän sävelsi noin 200 laulua Goethen, Heinen ja Eichendorffin teksteihin ja vain 30 laulua tšekiksi.
Dvořák laulusäveltäjänä
Antonín Dvořák (1841–1904) omisti ison osan tarmoaan laulusäveltämiselle: vajaa sata soololaulua sisältyy 11 opukseen, ja kolme opusta on duettoja pianon kera. Ehdoton valtaosa niistä on tšekinkielisiä.
Laulusarja Cypřiše op. 2 (G. Pfleger-Moravský) on onnettoman rakkauden kirvoittama teos. Läpimurtoteos oli 13 duettoa määriläisiin kansanlauluteksteihin op. 32 (1876), joissa kansanomainen melodiikka on etualalla.
7 Mustalaismelodiaa op. 55 (Adolf Heyduck, 1880) tenorilaulaja Gustav Walterille on väärentämättömän kansallista musiikkia mustalaislisin, siitä huolimatta että Dvořák sävelsi ne tšekin asemasta runojen saksalaiskäännöksiin; suosituin numero ”Kun vanha äiti opetti minua yhä laulamaan”.
Lisäksi Dvořák kirjoitti 8 Písně mílostně op. 83 (G. Pfleger-Moravský; ”Rakkauslauluja”, 1888) sekä 10 ”Raamatullista laulua” op. 99 psalmiteksteihin (1894) isän ja Hans von Bülowin kuoleman vaikuttamana.
Vítĕzslav Novák (1870–1949) on arvostetuimpia tšekkisäveltäjiä ja -opettajia, joka edusti uusromanttista liikettä ja ennakoi maansa modernismia. Hän keräsi 1890-luvulla määriläistä ja slovakialaista kansanmusiikkia, joka vaikutti myös hänen tuotantoonsa: teosotsakkeissa jo esiintyy sanoina ”tšekkiläisiä …”, ”määriläisiä” ja ”slovakialaisia”. Novákilla on peräti viisi kokoelmaa otsakkeilla ”Lauluja määriläisiin kansanrunoihin” op. 16, 17, 21, 74 ja 75, ”Kaksi balladia määriläisiin kansanrunoihin” op. 19, ”Määriläisiä kansanballadeja” op. 23, ”Kaksitoista kehtolaulua määriläiseen kansanrunouteen” op. 61, ”Kaksi legendaa määriläisiin kansanrunoihin” op. 76 sekä ”Kolme tšekkiläistä laulua” op. 53. Kuuluisimpia hänen lauluistaan ovat kuitenkin Ciganske melodie op. 14 (A. Heyduk; ”Mustalaislauluja”, 1897), jotka kuuluvat Bendlin, Brahmsin ja Dvořákin vastaavien laulusarjojen rinnalle.
PUOLA
Puolassa päinvastoin kuin tšekeillä ei kansankielen käytössä ollut ongelmaa. Puolalainen ooppera antoi ranskalaisen laulun ohella yllykkeen laulukulttuurille. Ensimmäiset puolalaiset laulukokoelmat julkaistiin 1803 ja 1805, ja näissä pääsäveltäjä oli Józef Elsner (1766–1854), hahmo, jonka vaikutusta voi verrata Böömissä Tomášekiin. Elsner kirjoitti jopa tutkielman puolan käytöstä musiikissa.
Runoilija Julian Niemcewiczin julkaisema 33 balladin kokoelma Špiewy historyczne (”Historiallisia lauluja”; Varsova, 1816) tarjosi otollisia tekstejä seuraavan sukupolven säveltäjille, joista tärkeimpiä ovat Franz Lessel (n. 1780–1838), Karol Kurpiński (1785–1857) ja Maria Szymanwska (1789–1831).
Puolan kuuluminen osaksi Venäjää, Preussia ja Itävaltaa sekä vuoden 1830 marraskuun kapina loivat tilanteen romanttiselle puolalaisrunoudelle. Isot julkiset musiikkitilaisuudet olivat hankalia järjestää, joten kodeissa ja salongeissa harjoitettu piano-, kamarimusiikki- ja laulukulttuuri olivat tärkeitä ainesosia kansallisessa heräämisessä. Varsovan konservatorio oli suljettu 1830–61, joten musiikinharjoitus ja -opiskelu oli paljolti yksityistä.
Puolalainen romanttinen laulukirjallisuus jakautuu kolmeen osaan:
1) romanssi, balladi ja dumka;
2) kansanelementeille, etenkin tanssirytmeille perustuvat laulut;
3) lyyriset laulut, joissa musiikki ja teksti muodostavat ykseyden.
Fryderyk Chopin (1810–49) oli toki pianosäveltäjä, jolta on kuitenkin säilynyt 19 laulua, vaikka hän kirjoitti niitä kenties enemmänkin. Kokoelma 17 puolalaista laulua (1829–45) lauluäänelle julkaistiin postuumisti opuksena 74 (Berliini, 1859); Czary (Taikoja) ja Dumka ilmestyivät myöhemmin. Monet lauluista ovat masurkkoja, kuten avaava Zyczenie (Witwicki; ”Toive”, 1829); lyyrisistä lauluista mainittakoon nro 13, Nie ma czego trzeba (Zaleski; ”Ei ole mitään tarvetta”, 1845). Eräät lauluista ovat tulleet tunnetuiksi Lisztin pianosovituksina.
Stanisław Moniuszko (1819–1872) sävelsi useita satoja lauluja, jotka kuuluvat Puolan laulukirjallisuuden parhaimmistoon. Ensimmäiset laulut valmistuivat keskeisen puolalaiskirjailija Adam Mickiewiczin runoihin, kuten Pieszczotka (1838). Prząśnizcka (Jan Czeczot; ”Kehrääjä”, 1846) tulee jatkuvassa liikkeessään lähelle Schubertin laulua Gretchen am Spinnrade. Vaikuttavimpia ovat balladit Mickiewiczin teksteihin: Trzech Budrysów (”Kolme Budryn veljestä”, 1839/40) ja Czaty (”Väijytys”, 1846).
Władysław Żeleński (1837–1921) oli tärkein Moniuszkon jälkeinen puolalaissäveltäjä, joka hän edusti uusromantiikkaa. Hän kirjoitti yli 70 laulua, joissa lauluosuus integroituu rikkaaseen pianokudokseen.
Zygmunt Noskowski (1846–1909) oli ensimmäinen lahjakas Puolassa koulutettu säveltäjä Chopinin jälkeen, opettajanaan Moniuszko. Hän sävelsi 11 laulusarjaa.
Eugeniusz Pankiewicz (1857–98) sävelsi liian vaikeita, älyllisiä lauluja, eikä häntä ymmärretty elinaikanaan. Myöhemmin häntä on pidetty Chopinin ja Szzymanowskin välisenä yhdyssiteenä.
Stanisław Niewiadomski (1859–1936) oli aikansa suosituin laulusäveltäjä. Hän yhdisti romanttiseen traditioon kansanelementtejä ja miellyttävää lyyrisyyttä. Noin 50 laulusta osa muodostaa sarjoja: tunnetuin niistä on sarja Jaśkowa Dola, ja sen avauslaulu, kehtolaulu Kołysanka (n. 1910) oli aikoinaan äärimmäisen suosittu. Seuraavassa laulu W ksiezycowa noc majowa :
Ignacy Jan Paderewskin (1860–1941) ja Mieczysław Karłowiczin (1876–1909) laulut kuuluvat yhä uusromanttiseen traditioon. Paderewskin kuuden laulun kokoelma Mickiewczin runoihin op. 18 (1893) nojautuu Chopinin harmonioihin ja sisältää yllättävän dramaattisen kolmannen numeron Moja Piezczotka. Karłowiczin laulut ovat hänen varhaiselta kaudeltaan eivätkä kieli vielä myöhemmästä Wagnerin ja R. Straussin läheisyydestä. Laulujen ilme on melankolinen ja lyyrinen, romanssimainen. Tunnetuimpia niistä ovat Pamiętam ciche, jasne, złote dnie op. 1/5 (Kasimierz Tetmajer; ”Muistan nuo rauhaisat, kirkkaat ja kultaiset päivät”, 1896) sekä Z erotyków op. 3/6 (”Rakkausrunoista”).
Pamiętam ciche, jasne, złote dnie,
co mi się dzisiaj cudnym zdają snem,
bo był otwarty raj także i mnie,
w dzieciństwie mem.
I czasem myślę, żem ja tylko spał,
że całe życie moje było snem…
Zbudzę się, raj ten odnajdę, com miał,
w dzieciństwie mem!
Muistan nuo rauhaisat, kirkkaat ja kultaiset päivät,
jotka tuntuvat minusta nyt kaukaisilta unelmilta.
Paratiisi aukeni minulle, kun olin lapsi.
Ja joskus ajattelen, että koko elämäni on ollut vain unta,
että eräänä päivänä herään vielä
löytääkseni lapsuuden paratiisini uudelleen.
VENÄJÄ
Säestetty soololaulu Venäjällä oli ensi vaiheessa 1750-luvun puolivälissä kansanlaulusovituksia: tärkein niistä oli G. N. Teplovin (1711–79) 18 laulun kokoelma. Näiden määrä lisääntyi valtaisasti 1790-luvulla; 1790 ensi kertaa käytettiin myös määrettä narodny (kansan- tai populaari-), joten oli erikseen ”venäläisiä lauluja” ja ranskalaistyyppisiä romansseja. Romanssi oli laulun perusnimi, josta voi erottaa sentimentaalisen salonkiromanssin ja lyyrisen taideromanssin; raja on häilyvä. Myös balladeja sävellettiin, ja realistinen suuntaus toi mukanaan lajin ”laulu” (pesni).
Seuraavan sukupolven säveltäjillä oli käytettävissä hyviä runoilijoita: balladikirjoittaja Zukovski, Puškin ja Delvig. Säveltäjiä olivat A. A. Aljabjev (1787–1851), jonka romanssissa ”Satakieli” esiintyy varhaista orientalismia. N. A. Titovin (1800–75) käsialaa on romanssi ”Yksinäinen mänty”. A. N. Verstovski (1799–1862) sävelsi dramaattisia balladeja, joista ”Musta huivi” (Puškin) on peräti 219 tahdin mittainen.
Vielä 1830-luvulla vallalla oli italialais-ranskalainen romanssityyli eli pianosäesteinen säkeistölaulu, jossa melodia tai säestys ei osallistunut juurikaan tekstin yksityiskohtien alleviivaamiseen. Melodia, useimmiten mollissa, oli usein kansanlaulunomainen eli kyse on ”venäläisestä laulusta”. Tämä tyyli säilyi käytössä vielä 1870–80-luvuille saakka. Niistä erosi kuitenkin tuntuvasti Balakirevin aidot kansanlaulusovitukset julkaisussa ”Venäläisten kansanlaulujen kokoelma” (1886).
Mihail Glinka (1804–59) kirjoitti joitain kymmeniä lauluja, joista monet ovat tunnekulttuuriltaan hienostuneita. Tärkein kokoelma ”Hyvästi Pietari” (1840) sisältää 12 laulua, joista tunnetuimpia on ”Muistan sen ihmeellisen hetken” (Puškin, 1840).
Aleksandr Dargomyžski (1813–69) sävelsi etenkin nuorena lyyrisiä romansseja. Vasta 1856, Rusalka-oopperan jälkeen, lauluihin alkoi ilmaantua dramaattisia ja ”musiikillisesti totuudellisia” äänenpainoja: näitä ovat balladit ”Vanha korpraali” (Kurotškin, 1858) ja ”Ritari” (Tšukovski, 1859). Ennen Musorgskia hän sävelsi myös satiirisia lauluja, mm. yhden nimeltä ”Mato” (Kurotškin, 1858). Seuraavassa romanssi Mne grustno (Lermontov; ”Oon suruinen”, 1840):
Mne grustno, potomu chto ja tebja ljublju
I znaju: Molodost’ cvetushchuju tvoju
Ne poshchadit molvy kovarnoje gonen’je.
Za kazhdyj svetlyj il’ sladkoje mgnoven’je
Slezami i toskoj zaplatish’ ty sud’be.
Mne grustno, potomu chto veselo tebe.
Oon suruinen, sillä rakastan sinua,
ja tiedän: kukoistava nuoruutesi ei jää
ilkeästi ahdistelevilta juoruilta rauhaan.
Sillä jokaisesta säteilevästä päivästä ja suloisesta hetkestä
joudut maksamaan kohtalolle kyynelin ja ahdistuksin.
Oon suruinen, koska sinä olet iloinen.
”Mahtava pieni ryhmä” tai ”venäläinen viisikko” (Mogutšaja kutška)
Viisi säveltäjää Mili Balakirevin johdolla, muina edustajinaan Cui, Borodin, Musorgski ja Rimski-Korsakov loi noin 500 laulullaan venäläisen klassisen laulun peruskirjallisuuden.
Mili Balakirev (1837–1910) sävelsi 20 varhaista laulua (1865), joista suosittuja ovat ”Tule luokseni” nro 10 (1858) ja ”Kirkas kuu” nro 5 (1858). Kolme orientaalista laulua ovat mestariteoksia: ”Selimin laulu” nro 11 (Lermontov, 1858), ”Laulu kultaisesta kalasta” nro 16 (Lermontov, 1860), ”Georgian laulu” nro 19 (Puškin, 1863).
César Cuin (1835–1918) laulut ovat Schumann-vaikutteisia, Balakirevin ja Dargomyžskin tuntumassa vailla suurta yksilöllisyyttä. Myöhäisistä lauluista ”Tsarskoje Selon patsas” op. 57/17 (Puškin, 1899) kokoelmasta ”25 laulua Pushkinin teksteihin” on hieno teos. Seuraavassa miniatyyri samasta opuksesta: Vsjo kontšeno opus 57:4 (”Se on ohi”):
Vsjo koncheno: mezh nami svjazi net.
V poslednij raz obnjav tvoi koleni,
Proiznosil ja gorestnye peni.
Vsjo koncheno – ja slyshu tvoj otvet.
Se on ohi: välillämme ei ole enää mitään.
Viimeisen kerran syleilin polviasi
ja viritin surullisia lauluja.
Kaikki on ohi – kuulen sinun vastaavan.
Nikolai Rimski-Korsakovin (1844–1908) lauluissa Balakirevin vaikutus on tuntuvilla. Parhaat laulut valmistuivat 1865–70, yhteensä 33 laulua. Myöhemmin hän sävelsi A. K. Tolstoin runoihin korostuneen ”taiteellisia” lauluja. Osa lauluista on orientaalisia: ”Satakieli ja ruusu” op. 2/2 (Koltšov, 1866), jossa mielenkiinto on eksoottisessa pianosäestyksessä. Laulussa ”Pimeässä luolassa satakieli on hiljaa” op. 4/3 (1866) lauluääni on jo integroitunut piano-osuuteen. Kaunein laulu on kenties ”Kehtolaulu” op. 2/3; Musorgski arvosti erityisesti laulua ”Etelän yö” op. 3/2.
Aleksandr Borodinin (1833–87) ja Musorgskin lauluissa venäläinen soololaulu muodosti ensimmäisen huipennuksen. Borodin sävelsi niitä tosin vain 16. Laulut 1867–70 ovat lyyrisiä, sen jälken realistisempia. Voimallisin niistä on ”Pimeän metsän laulu. Vanhanajan laulu” (1868), jossa tahtilajit vaihtuvat koko ajan: 7/4, 5/4, 3/4 jne., mitä löytyy myös Rimskin oopperoista. ”Väärä sävel” (1868) sisältää kokosävelasteikon. ”Lauluni ovat myrkytettyjä” (Heine–Borodin; 1868) on onnettoman rakkauden tuotos. ”Meri” (1870) on dramaattinen balladi, joka tarjoaa pianon toccatamaisen kudoksen lauluobligaton kera.
Modest Musorgski (1839–81) ei innostunut lyyrisistä lauluista eli romansseista. Hän löysi oman laulukielensä Balakirevin kansanlaulusovitusten pohjalta, ”totuuden kauneuden sijaan”, joka perustuu puheen jäljittelyyn. Huippusaavutus oli laulusarja Detskaja (”Lastenkamari”, 1768–72). Pessimismi ilmaantuu sarjassa Bez solntsa (A. A. Golenišev-Kutuzov, ”Vailla aurinkoa”). ”Kuoleman lauluja ja tansseja” (A. A. Golenišev-Kutuzov, 1875–77) sisältää osat ”Kehtolaulu”, ”Serenadi”, ”Trepak” ja ”Kenraali”. Kuuluisin lauluista on ”Kirppulaulu” (Goethe-Strugovštšikov, 1879). Seuraavassa Musorgskille tyypillistä puheenomaista melodiikkaa ”Lastenkamari”-sarjan avausosasta:
Muita laulusäveltäjiä
Pjotr Tšaikovski (1840–93) kirjoitti leegion lauluja opuksesta 6 opukseen 73 (1869–93). Laulut perustuvat tunnelman tarkkaan kirjaamiseen, mutta tekstin yksityiskohdille ei riitä aina musiikillista vastinetta. Laulut ovat ”ekspressiivisiä romansseja”, yhtä usein perinteisiä salonkiromansseja. Suosituin laulu on romanssityyppinen ”Vain ken kaihon tuntee” op. 6/6 (Goethe; 1869). Vastaava on ”Miksi?” op. 28/3 (Mei, 1869). Opus 38 (A. K. Tolstoi; 1878) sisältää ilmeikkäitä lauluja, mukana loistavat ”Don Juanin serenadi” op. 38/1 ja ”Tanssiaisissa” op. 38/3.
Anton Rubinstein (1829–94) oli ranskalais-liettualaisen Cuin ohella syntyperältään ei-venäläinen säveltäjä, mutta molemmat sävelsivät myös venäjäksi. Kiinnostavimpia Rubinsteinin lauluista on ”Kuusi Krylovin faabelia” op. 64 (1849).
Sergei Rahmaninovin (1873–1843) laulut käsittävät yhteensä seitsemän opusta (1890–1916) ja tarjoavat pianomusiikin kaltaista lyyrisyyttä sekä täyteläistä pianismia laajojen johdantojen, väli- ja loppusoittojen kera. Hän jatkaa Tšaikovskin perintöä enemmän kuin kukaan muu, vailla kansallista paatosta. Lauluista tunnetuimpia ovat Ne poi, krasavitsa, pri mne op. 4/4 (Puškin; ”Oi älä laula minulle enää ikinä”, 1893), Siren op. 21/5 (”Syreeneitä”; J. Beketova; ”1902), josta säveltäjä teki pianosovituksen, sekä tekstitön ”Vokaliisi” op. 34/14 (1915).
Kansainvälistä mainetta laulusäveltäjinä ovat saavuttaneet myös Aleksandr Gretšaninov (1864–1956) noin 250 laulullaan ja Nikolai Medtner (1880–1951) noin sadalla laulullaan.
SKANDINAVIA
Skandinavialainen laulu kehittyi romanssi- ja balladi-lajeista saksalaisen liedin avulla lähemmäksi mannermaista taidelaulua.
Tanska
Tanskalainen kansallisromantiikka syntyi, kun Johann Hartmann (1726–93) toi kertovan romanssin laulunäytelmään Fiskerne (”Kalastajat”, 1780).
Christoph Ernst Weyse (1774–1842) oli romanssin pääedustaja 1800-luvun alkupuolella. Hän sävelsi pianoromanssin ohella myös sosiaalisia lauluja (vise), jotka olivat luonteeltaan uskonnollisia, isänmaallisia ja kasvattavia. Nämä laulut ja kansanlaulut yhdistyessään romanssiin synnyttivät vapaan laulukulttuurin.
Kertovia romansseja ja balladeja taidelaulun hengessä sävelsivät mm. J. P. E. Hartmann (1805–1900) sekä Niels W. Gade (1817–90). Hartmannin syklin laulut Sulamith og Salomon (Ingemann, 1847–50) tulevat lähelle liediä. Gade loi Mendelssohn- ja Schumann-vaikutteidensa pohjalta piano- ja orkesteriosuuksiltaan vaativia lyyrisiä romansseja ja balladeja esimerkiksi kantaatissa Elverskud (Keijukaiskuninkaan tytär, 1853).
Peter Lange-Müllerin (1850–1926) laulut ovat soinnutukseltaan rikkaita ja melodioiltaan joustavia sekä pianokuvioinniltaan idiomaattisia.
Peter Heise (1830–79) oli johtavia myöhäisromanttisia säveltäjiä, Griegin rinnakkaishahmo Tanskassa. Seuraavassa näytettä hänen laulutyylistään sarjasta Dyvekes Sange (Holger Drachmann, 1879), jossa romanssimaisuus yhdistyy etenkin sarjan keskiosissa balladimaisiin äänenpainoihin runojen kuvatessa Tanskan kuningas Kristianin ja hänen nuoruudenrakastettunsa Dyvekenin tuhoon tuomittua suhdetta:
Ruotsi
Jos Tanskassa säveltäjät olivat ammattilaisia ja pääosin saksalaissyntyisiä (Schulz, Kunzen, Kuhlau, Weyse), Ruotsissa laulukulttuuri perustui pitkään amatööritaiteeseen, C. M. Bellmanin runoilijamuusikkotraditioon. Johtohahmo 1800-luvun alkupuolella oli Uppsalan yliopiston historiaprofessori Erik Gustaf Geijer (1783–1847), joka toimi myös amatöörisäveltäjänä ja julkaisi kansanmusiikkikokoelman Svenska folkvisor från forntiden (1814–17).
Muita uppsalalaisia olivat Gunnar Wennerberg (1817–1901) ylioppilaslauluineen (Gluntarne) sekä kansanlaulunomaisten melodioiden sommittelija ja kirjailija K. J. L. Almqvist (1793–1866). Uutta runoilijasäveltäjyyttä edustivat yliopiston musiikinjohtaja J. A. Josephson (1818–80) ja Adolf Fredrik Lindblad (1801–78), joka Zelter-, Mendelssohn- ja Jenny Lind -yhteyksineen oli keskeisessä asemassa Ruotsin laulukulttuurissa.
Bernhard Crusell (1775–1838) kuului hänkin Uppsala-ryhmään, ja hän sävelsi lauluja Lundin yliopiston kreikankielen professori Esais Tegnérin (1782–1846) teksteihin. Franz Berwald (1796–1868) kirjoitti verrattain vähän lauluja ja keskittyi soitinmuisikkiin.
Leipzigin konservatorion perustamisen jälkeen ruotsalaislaulu sai saksalaisesikuvan I. C. Hallströmin (1826–1901) ja ennen kaikkea August Södermanin (1832–76) lauluissa ja laajoissa balladeissa.
Emil Sjögrenin (1853–1918) sekä hänen käyttämiensä runoilijoiden (Gustaf Fröding, E. A. Karlfeldt) myötä ja keskieurooppalaisen musiikin (Liszt, Brahms, Franck, Wagner) tuntemuksensa ansiosta ruotsalaisen laulumusiikki vielä kansanlauluperinteen omaksumisen kautta tulee lähelle jopa Wolfia.
Wilhelm Stenhammar (1871–1927) ja lauluopettajanakin kunnostautunut Ture Rangström (1884–1947) ovat ruotsalaisen 1900-luvun alun laulusäveltämisen keskeisnimiä. Stenhammar sävelsi myös Runebergin teksteihin, mikä mahdollistaa kiintoisan vertailun Sibeliuksen kanssa esimerkiksi laulussa Flickan kom ifrån sin älsklings möte op. 4b (1893). Rangströmin laulut ovat usein resitatiivimaisia; niistä suosituin on kokoelma Ur kung Eriks visor (Fröding, 1918).
Muita suhteen tonaaliseen musiikkiin säilyttäneitä laulusäveltäjiä ovat Wilhelm Peterson-Berger (1867–1942), Hugo Alfvén (1872–1960) ja Natanael Berg (1879–1957).
Norja
Kansanmusiikin vaikutuksesta Halfdan Kjerulf (1815–68) ja Rikard Nordraak (1842–66) sävelsivät norjalaisromansseja. Heidän rinnallaan Norjan itsenäistymisajatuksen takana oli runoilija Bjørnstjerne Bjørnson (1832–1910).
Edvard Grieg
L. M. Lindemanin kansansävelmäkokoelma Ældre og nyere Fjeldermelodier (1853–67) vaikutti tuntuvasti Griegiin, joka sävelsi aluksi Leipzigissa (1858–) saksalaistyyppisiä liedejä, sitten Tanskassa (1863–66) säkeistöromansseja ja myöhemmin Kristianiaan paluun (1868–) jälkeen norjalaisrunoilijoiden (Bjørnson, Vinje ym.) teksteihin ekspressiivisiä ja omintakeisia lauluja, joita valmistui yhteensä 170 Nina-vaimolle.
Laulujen ehdoton suosikki Jeg elsker dig kokoelmasta Hjertets melodier op. 5/3 (Andersen, 1864) valmistui Kööpenhaminan-vuosina. Toinen vastaava on kansanmusiikkilainaan perustuva Solveigin laulu teatterimusiikista Peer Gyntiin (1876). Kokoelmista tärkeimpiä ovat Romancer, aeldre og nyere op. 39 (1869–84), jonka avauslaulu Fra Monte Pincio on suosikki, Seks digte op. 49 (Drachmann, 1886–89) sekä Haugtussa op. 67 (”Tunturien tyttö”; A Garborg, 1895). Lopuksi hän sävelsi tanskalaisen Otto Benzonin runoihin opukset 69 ja 70, molemmat otsakkeella Fem digte (1900), joita hallitsee wagnerilainen deklamaatio ja miltei orkestraalinen piano-osuus.
Griegin jälkeen tärkeimpiä laulusäveltäjiä ovat Agathe Backer-Grøndahl (1847–1907) ja Christian Sinding (1856–1941), joka kirjoitti noin 250 laulua norjalaisiin, tanskalaisiin ja saksalaisiin teksteihin.
ENGLANTI
1790-luvulla englantilainen laulu alkoi muuttua teatteri- ja puutarhaviihdytyksestä intiimimmäksi canzonetta-tyyppiseksi pianolauluksi. Tärkeimpiä nimiä tässä vaiheessa olivat Stephen Storace (1762–1796) kokoelmallaan Eight Canzonetts, with an Accompaniment for a Piano Forte or Harp (1782) ja Joseph Haydn lauluillaan Original Canzonettas (1794-5).
Thomas Attwood (1765–1838) oli englantilaisen taidelaulun uranuurtaja: laulut Walter Scottin balladikokoelmaan The Lady of the Lake (1810) – Boat Song, Coronach, Ave Maria – sekä Thomas Mooren tekstiin Lalal Rookh (1817) ovat hienoja saavutuksia. John Clarke-Whitfeld (1770–1836) sävelitti koko The Lady of the Lake -kokoelman, joka antoi innoitusta myös Rossinin ja Donizettin oopperoille (Donna di lago, Lucia di Lammermoor) ja Schubertin laulutuotannolle (kolme ”Ellen-laulua”).
George Pinto (1785–1806) julkaisi Six Canzonets, with an Accompaniment for the Piano Forte (1804), postuumisti ilmestyi kokoelma Four Canzonets and a Sonata (1808). Henry Bishop (1786–1855) oli usein oopperoista irrotetuilla lauluillaan, kuten Home, Sweet Home (1823), tässä tapauksessa amerikkalaisen John Howard Paynen oopperasta Clari, Maid of Milan sovitetulla laulullaan, äärimmäisen suosittu säveltäjä. Bishop sävelsi ja sovitti yhteensä 120 näyttämöteosta ja oopperaa, joista Shakespearen The Comedy of Errors -näytelmään tehdystä koloratuuriaariasta ”Lo, Here the Gently Lark” (1819) tuli myös suurmenestys.
Ongelmana Englannissa ja Yhdysvalloissa oli laulukulttuurin kannalta se, että pianolaulu koettiin pitkään kotoisaksi amatöörimusisoinnin lajiksi. Thomas Attwoodin, John Clarke-Whitfeldin, Geor Frederick Pinton ja Samuel Wesleyn lauluja ei pidetty 1823 edes mainitsemisen arvoisina. ”Olohuone-balladi” oli tarkoitettu kaupallisista syistä amatöörille, joka saattoi ostaa sen pianosäestyksen kera. Stephen Foster (1826–64) oli sen tunnetuin nimi molemmin puolin valtamerta. Lisäksi ilmestyi kansallisia ja eksoottisia (kelttiläisiä, heprealaisia) laulukokoelmia, tunnetuimpana Thomas Mooren Irish Melodies (1807–34). Mannermaisen kaltainen taidelaulukulttuuri jäi syntymättä osin kustantajien vuoksi, osin koska pianolaulu yhdistettiin vähemmän vaateliaaseen balladiin.
Vähitellen tuli tavaksi lähettää säveltäjänalkuja opiskelemaan Saksaan: ensin Charles Neate (1784–1877) ja Cipriani Potter (1792–1871). Potterin oppilaan, William Sterndale Bennettin (1816–75) ystävyys Mendelssohnin ja Schumannin kera tuotti opukset 23 (1852) ja 35 (1856), joissa saksalaisen liedin vaikutus on tuntuvilla.
Henry Hugo Pierson (1816–73) opiskeli yksityisesti Saksassa (1839–44) ja jäi sinne, mikä aiheutti torjunnan Englannissa. Hän julkaisi noin 100 laulua mm. Byronin, Shelleyn ja Burnsin runoihin, usein sekä englantilaisiin että saksalaisiin teksteihin. Hän sävelsi rohkeasti ja vapaasti, etenkin soinnullisesti; monet lauluista ovat erinomaisia. Hän laati myös keskiaikaisia ritariballadeja erillään olohuoneballadeista.
Arthur Sullivan (1842–1900) sävelsi laulunsa varhain ja ne ovat pääosin Mendelssohn-tyyppisiä. Hän sävelsi ensimmäisen englantilaisen laulusarjan The Window, or The Songs of the Wrens (Tennyson, 1869).
Vähitellen ilmaantui naispuolisia laulusäveltäjiä Mendelssohn-stipendin ansiosta. Maude Valérie White (1855–1937) sävelsi oivallisia saksankielisiä lauluja ja julkaisi kokoelman Album of German Songs. Liza Lehmann (1862–1918) julkaisi ensiksi kaksi kokoelmaa saksaksi, mutta sitten hän siirtyi englannin käyttöön; suurin saavutus on laulusarja In memoriam (Tennyson, 1898).
John Barnett (1802–90), Michael William Balfe (1808–70), Edward James Loder (1813–65) ja George Alexander Macfarren (1813–87) olivat englantilaisen romanttisen oopperan johtohahmoja, jotka sävelsivät myös sievoiset määrät balladeja. Macfarrenilta muistetaan erityisesti Pack, Clauds, away (Heywood) sekä The Widow Bird (Shelley). John Liptrot Hatton (1809–86) julkaisi kokoelman englantilaisia lauluja (1850). Viktoriaanisissa kodeissa laulettiin myös hengellisiä lauluja, joiden parissa kunnostautui kirkkomuusikko Samuel Sebastian Wesley (1810–76) esimerkiksi kokoelmallaan Sacred Songs (1851).
Parry ja Stanford
Parivaljakko Charles H. H. Parry (1848–1918) ja Charles Villiers Stanford (1852–1924) loi englantilaislaulun kukoistuksen. Vaikka Brahmsin vaikutus oli tuolloin tuntuva, se ei estänyt heidän oman persoonallisuutensa läpilyömistä. Parry sävelsi Saksassa Four Sonnets of Shakespeare englantilaisiin ja saksalaisiin sanoihin (1873–82), Stanford Reinecken ohjauksessa Heine Lieder op. 4 ja op. 7.
Parry teki laulusäveltämisestä toimintansa keskeisen alueen: hän sävelsi 1o kokoelmaa English Lyrics (1885–1918), ja lähestyi paikoin Wolfia. Hänen originaaleimpia luomuksiaan on Lay a Garland on my Hearse (1902). Stanford kunnostautui monella alueella ja sävelsi mestarilaulunsa La Belle Dame sans merci (”Armoton kaunotar”) jo 1877. Stanford omistatui myös kotimaansa Irlannin kansanlauluille kokoelmillaan Songs of Old Ireland (1883) ja Irish Melodies op. 60 (1895).
Arthur Somerwell (1862–1937) kunnostautui laulusarjan alueella, joita hän kirjoitti viisi, tärkeimpänä Maud (Tennesy, 1898).
1900-luvun vaihteen molemmin puolin Englantiin muodostui vahva kansallinen sävellyskoulu edustajinaan Edward Elgar (1857–1934), osin ranskalaisuudesta ammentava Frederick Delius (1862–1934), Ralph Vaughan Williams (1872–1958) ja jo impressionismia hyödyntävä Cyrill Scott (1879–1970). Williams haki innoitusta vanhoista englantilaisista kansanlauluista ja sävelsi sarjan Songs of Travel (Stevenson, 1905). Tenorille, jousikvartetille ja pianolle valmistui kuusiosainen sarja On Wenlock Efge (A. E. Housman, 1911).
Roger Quilter (1877–1953) sävelsi 112 laulua yhä melko perinteistä sävelkieltä seuraten. Hän piti englantilaisesta runoudesta Shakespearesta Blakeen, Shelleyhin ja Tennysoniin. Lauluissa melodinen ilmaisu on pääosassa, ja harmonia palvelee sitä. Laulusarjaa To Julia op. 8 (Robert Herrick, 1906) on pidetty ”täydellisenä englantilaisena sävelityksenä täydellisiin englantilaisiin teksteihin”. Seuraavassa laulu op. 3/2 (Tennyson, 1905):
John Ireland (1879–1962) oli taitava ja sensitiivinen laulusäveltäjä, jonka musiikki pyrki symbolistiseen ilmaisuun ja tunteen tavoittamiseen yhdeksässä laulusarjassaan, joita ovat mm. Songs of a Wayfahrer ja The Land of Lost Content. George Butterworthin (1885–1916) laulut sijaitsevat Vaughan Williamsin läheisyydessä; ne ovat taidokkaita miniatyyrejä. Hänet muistetaan parhaiten kahdesta A. E. Housman -laulusarjastaan: Eleven Folk Songs from Sussex sekä Love Blows as the Wind Blows (1914).
YHDYSVALLAT
Amerikkalainen soolaulu oli vielä enemmän saksalaisvaikutteista. Sen hegemonia alkoi, kun Richard Willis (1819–1900) matkusti 1841 Leipzigiin. Muita tämän vaiheen säveltäjiä olivat John K. Paine (1839–1906), Dudley Buck (1839–1909), Homer Bartlett (1846–1920) ja George Chadwick (1854–1931). George F. Bristow (1825–98) julkaisi amerikkalaisittain kotimaisia lauluja.
Edward Macdowelliin (1861–1908) vaikutti (1879–88) Saksassa ennen muuta Raff. Ensimmäiset laulut valmistuivat saksalaisiin teksteihin. Kokoelmassa Six Love Songs op. 40 (1890) hän pääsi englantilaisen laulusäveltämisen tielle ja oli samalla ensimmäinen amerikkalaissäveltäjä, joka nousi kuuluisuuteen myös Euroopassa. Hän sävelsi monia hienoja lauluja kokonaisuuksien osina: Long Ago op. 56/1 ja Fair Springtide op. 60/2.
Stephen Collins Foster (1826–64) sävelsi liki 200 suosikkilaulua ja keräsi niillä sievoisen elannon. Tunnetuimpia sävelmiä ovat käytännössä kansanlaulun statuksen saavuttaneet ”Oh! Susanna”, ”Beautiful Dreamer” ja ”Jeanie with the Light Brown Hair”. Niiden suosio perusti kansakunnan oman musiikin kaipuuseen ja osui yksiin myös negro spirituaalien tulon kanssa.
Harry Thacker Burleigh (1866–1949) tuli tunnetuksi ennen muuta negro spirituaalien ”pelastajana” ja sovittajana. Hän oli afrikkalais-amerikkalainen säveltäjä ja erinomainen laulaja. Opinnot New Yorkin konservatoriossa (1892–) veivät hänet yhteen Dvořákin kanssa, mikä vaikutti ”Uuden maailman sinfonian” tematiikkaan. Sovitusten lisäksi hän sävelsi noin 150 maallista ja kirkkolaulua, joissa hän on ensimmäinen yksilöllinen ja yhtä tuore amerikkalaissäveltäjä. Laulusarjoista tärkeimpiä on Saracen Songs (Fred G. Bowles, 1914). Seuraavassa Deep River -spirituaalin sovitus:
Amy M. C. Beach (1867–1944) oli ensimmäinen merkittävä amerikkalainen naissäveltäjä. Yli 300 sävellyksen joukossa on 117 laulua, joista pääosa jopa julkaistiin. Tekstirunoilijoita ovat Shelley, Browning, Tennyson, Shakespeare, Victor Hugo, Robert Burns, Goethe, Heine ja Schiller. Musiikki on tyyliltään myöhäisromanttista. Tunnetuimpia laulukokonaisuuksia on Three Browning Songs op. 44 (1900).
Arthur Farwell (1872–1952) oli amerikkalaisen musiikkityylin kehittäjiä, säveltäjä, opettaja, kriitikko ja konserttien järjestäjä. Hän oli ensimmäisiä, jotka sävelsivät Emily Dickinsonin runoja, ja piti 39 lauluaan naisrunoilijan teksteihin parhaimpina töinään. Keskeisiä niistä ovat Safe in Their Alabaster Chambers op. 105/2 81938–41) ja The Grass So Little Has To Do op. 112/2 (1946).
Muita kansainvälisesti tunnettuja amerikkalaissäveltäjiä ovat saksalaissyntyinen, Amerikassa (1881–) vaikuttanut, ranskalaistyyppinen Charles Martin Loeffler (1861–1935), lauluillaan klassikkosäveltäjäksi yltänyt Charles Griffes (1884–1920) sekä tietenkin originaali kokeilija Charles Ives (1874–1954) peräti 151 laulullaan. Seuraavassa Griffesin ja englanninkielisen laulukirjallisuuden erään parhaana pidetyn eeppis-dramaattisen, kelttimytologiaan perustuvan laulun op. 11/1 (Fiona MacLeod, 1918) alkua ja loppua:
1800-luvun musiikinhistoria 